Asioita joita en ymmärrä virtuaalihevosissa

...joihin olen itse kuitenkin sortunut

 

1. Yli neljä jälkeläistä on liikaa

Joskus vielä kauhistelen, että kelpaako tämä hevonen jalostukseen kun sillä on ennestään jopa kuusi jälkeläistä. Nyt kun olen päivittänyt monien vanhojen, pitkäsukuisten puoliveristeni sivuja, olen huomannut että monet nimet siellä suvuissa alkavat olla harvinaisia, ja sellaistenkin hevosten joilla on aikanaan ollut kymmenenkin jälkeläistä, monet näistä jälkeläisistä ovat kadonneet ja niitä sukulinjoja on sitten jatkamassa vain muutama hassu hevonen.

Jollain tapaa olen yrittänyt itse päästä koko harrastukseni ajan tuosta ajattelutavasta yli, ja pikkuhiljaa tuo jälkeläismäärän kauhistelu on vähentynyt, ja enemmän tätä nykyä ihmettelen miksi hevosilla teetetään niin vähän jälkikasvua, kun siinä on sitten vaarana että ne sukulinjat häviää ajan myötä. Minua itseäni ei haittaa omistaa hevosta, jolla on isän kautta kuusitoista puolisisarusta. Varsinkin, kun puolet näistä sisaruksista on kadonnut johonkin bittiavaruuteen, eikä ole enää jatkamassa isänsä sukua.

2. Kuvat tekevät hevosesta uniikin

Lyhyesti sanottuna näin ei ole. Jos kuvat ovat luvalla kopioitu jostain, voi muutkin saada luvat kyseiseen paikkaan. Jos taas kuvat on itse otettuja jostain tapahtumasta, voi muutkin harrastajat voineet olla kuvaamassa samaa hevosta samalla hetkellä, tai vähintään ostaa kuvat joltain joka on ollut kuvaamassa. En tiedä, ehkä itselläni on jäänut jotain hampaankoloon joskus vuosia sitten seuratessani keskustelua hevosten kuvista, kuvaluvista ynnä muusta. Lähinnä se että kivitetään harrastaja joka hankkii hevoselle samat/samanlaiset kuvat kuin jonkun omalla spesiaali panostusponilla on.

Aikaisemmin ajattelin jotenkin, että joo kyllä ne kuvat tekevät hevosesta spesiaalin. Mutta kun syvennyn tarkemmin virtuaalihevosiin yksilöinä, niin tulee tajuttua että ne kuvat katoaa ihmeen monilta sivuilta kun hevonen kuolee. Näin sivuhuomautuksena en ymmärrä miksi ne kuvat pitää poistaa muistosivuilta, kun vaikka ne pelkät kuvat eivät tee virtuaalihevosta niin on kiva katsella jälkikäteenkin minkälainen kyseinen hevonen on aikanaan ollut eikä jättää kaikkea visualisointia oman mielikuvituksen varaan.

3. "Massakuvat" tekevät hevosesta huonomman

Numeroon 2 liittyen. Muutaman kerran olen nähnyt puhuttavan siitä, kuinka hevoset Benny de Ruiterin tai Suomen Hippoksen kuvilla on tylsiä, tulee aloittelijamainen kuva, ei ole viitsitty kysyä lupia uniikkeihin kuviin, ei ole jaksettu itse ottaa kuvia, ei ole viitsitty ostaa muilta jne. Mikä vika niissä nyt sitten on? Itselläni on esimerkiksi puoliveriori holsteiner Catcallin kuvilla, jotka ovat Hippoksesta. Kymmenellä muulla harrastajalla on samat kuvat, toisella kymmenellä muulla on itse otetut tai ostetut, lähes vastaavat kuvat samasta orista. Se, että niiden kuvien eteen on nähty jotenkin enemmän vaivaa, ei tee hevosesta minun mielestäni sen uniikimpaa. Samalta ne saman orin kuvat suurin piirtein joka tapauksessa näyttää.

Eniten tässä ihmettelen, kun muutama harrastaja on julkisesti sanonut, ettei aio käyttää esimerkiksi jalostuksessa hevosta, jolla on kuvat tietystä paikkaa, koska hevoset kuvat on silloin tällaiset "massakuvat", eikä hevonen ole silloin persoonallinen. Heidän oma häviönsä, kuvat kun on toki kiva visuaalinen lisä, mutta ne ovat myös katoavaista sorttia eikä omasta mielestäni saa olla suurimpana tekijänä määrittämässä sitä kuinka arvokas hevonen on esimerkiksi jalostuksen kannalta.

Tässä nyt kolme (4) pointtia mitä olen joskus puoltanut, mutta tätä nykyä en tajua ja pidän tällaisia ajatuksia typerinä. Lisääkin löytyisi paasattavaa, mutta jääköön se johonkin myöhempään postaukseen. :)

Miksi harvinaiset on minun juttuni

Suoraan sanottuna olen jo pidemmän aikaa pohtinut, miksi virtuaaliharrastusta koskien suorastaan välttelen suomenhevosia (joo, vaikka minulla suokkitalli onkin...), ja kasvatan mieluummin niitä vinkuintian kieroselkäisiä kaljupääponeja. Viimein tajusin miksi noin yleinen ja rikas rotu ei minua kovinkaan sytytä. Harrastajia suokkien parissa on yksinkertaisesti ihan liikaa.

Virtuaalihevoset on pikkuhiljaa kuoleva harrastus, ja perinteiset pikseliponit ovat tuntuneet salakavalasti siirtyneen esimerkiksi Instagramiin. Harrastajia löytyy kuitenkin yhä mukava määrä, ja joka lähtöön on jotakin: niin tallia, hevosrotua kuin painotuslajiakin. Vaikka harrastajat tuntuvatkin valittavan sitä porukan vähyyttä, minua tämä ei hetkauta. Mutta hei, olenhan introvertti enkä edes netissä nimimerkin takana osaa olla mikään sosiaalisesti lahjakas tapaus saatika nauttia jatkuvasta kanssakäymisestä muiden harrastajien kanssa. Tekstin ei ole tarkoitus olla muita harrastajia haukkuva, vaan vähän pohjustusta siihen miksi en nauti yleisten rotujen kasvattamisesta yhtä paljon kuin harvinaisten kanssa puuhastelusta.

Kun olen ostamassa suomenhevosta, tulee ostotopaan kahdenkymmenen eri kasvattajan myyntihevosehdokkaat, joista pitäisi valikoida itselleen sopivat. Harvinaisia ostaessa vastauksia tulee ehkä viisi, riippuen rodusta. Viimeisimpään tennesseenwalkereiden ostotopaani tuli vain kaksi vastausta: nämä kahdelta pidemmän linjan kasvattajalta. Muilla kun on lähinnä vaan yksittäisiä rodun edustajia, joilla on itselleni jo liian käytetyt suvut. Silti minusta oli kivempaa shoppailla walkereita: niiden suvut oli minulle tuttuja, ja kasvattajat sellaisia joiden hevoset ennestään tiesin (Ionicista ostamani walkerin kanssa tosin piti pyytää kasvattajalta apua kun en minä niin monipuolisista ja kivoista suvuista osannut itselleni sopivaa yhdistelmää valita). Suokkipiireissä olen ihan pihalla, en tiedä suvuista mitään ja harrastajat ovat lähinnä samaa harmaata massaa  minulle. Tähän syy yksinkertaisesti se, että suokkikasvattajia vaan on niin paljon.

Jos minun pitäisi nimetä kymmenen suokkikasvattajaa, ei päähäni tulisi kuin ehkä pari hassua nimeä. Kyllähän nämä ihmiset pyörivät foorumeilla ja ovat jatkuvasti suoraan edessäni, mutta en minä vaan muista heitä kaikkia. Kun minun taas pitäisi nimetä kymmenen harvinaisten kasvattajaa, tietäisin heti kaikki kymmenen nimimerkkiä, näiden tallien nimet ja niiden kasvatusrodut lähes tarkalleen. Harvinaisten piireissä toiminta on niin hiljaista ja rauhallista, ja muihin kasvattajiin on helpompi tutustua kun sitä porukkaa ei ole liiaksi asti. Ei sillä, ettäkö epäsosiaalisena ihmisenä kauheasti muihin tutustuisin, mutta esimerkiksi yhteistyö on helpompaa harvinaisten kasvattajien kanssa, kun niissä piireissä ei pidetä kiirettä, hevosilla kisataan jos kisataan ja arvostetuimpia toimintoja on hevosten suvun jatkaminen joka minusta on mielekkäintä koko virtuaaliharrastuksessa. Ja mikä parasta, kasvattajat eivät höngi niskaan jos sivuilla ei tapahdu mitään, mutta ovat kuitenkin iloisia jos kasvattien kuulumisia heille silloin tällöin päivittelee.

Ettei tämä teksti nyt menisi vain suokeista marisemiseen, on sama kasvattajien paljous ja oma stressitasoni nousu huomattavissa myös puoliveripiireissä liikkuessa. Tämä ei kuitenkaan niin pahasti kun esimerkiksi eri puoliverikantakirjoihin lajittelu levittää jo vähän harrastajia talleineen ympäriinsä. Helpompi muistaa erikseen kwpn- ja holsteintallit kuin sekalaisia puokkeja kasvattavat tallit. Harmillista mutta totta.

Kaikesta huolimatta nautin virtuaaliharrastuksesta täysin siemauksin, mutta esimerkiksi tuuliviirimäisestä kiinnostuksestani johtuen harvinaiset hevoset tuntuvat kaikista turvallisimmalta. Nytkin Hazardin sivujensiirron aikaan en oikeastaan edes välitä, vaikka hevosten sivut ovat ihan retuperällä, osalle kasvattajista ei ole ilmoitettu uusia sivuja ja niin edelleen. Suokki- ja puokkitallieni kanssa stressaan nyt jatkuvaan milloin kasvattajat ottavat hevosensa takaisin kun niiden sivuilla ei tapahdu mitään, ja en ole oikein noista niidenkään sivumuutoksista saanut ilmoiteltua kuin muutamille kasvattajille. Ja stressin allahan en tästä harrastuksesta oikein nauti. Siksi olenkin nyt nyhrännyt viime ajat vain Hazardin kanssa.